Päivä 37

Mua on tässä jokusen päivän mietityttänyt Suomeen palaaminen. Miten tää reissu tulee oikeesti muuttamaan mua ja mun ajattelutapaa asioista. Sillä muutosta on jo tapahtunut, näinkin lyhyessä ajassa. Miten tätä kaikkee täällä tulee niin ikävä. Suomessa on asiat oikeesti todella hyvin, mut eniten takasin palaamisessa ahdistaa se kun ihmiset ei osaa arvostaa sitä kaikkea. Kaikilla on esimerkiks ne mahdollisuudet opiskeluun ja terveydenhuoltoon. Se on sit vaan oma valinta, miten elämänsä on päättänyt elää. Hyödyntää vai olla hyödyntämättä tätä upeeta mahdollisuutta. Täällä sä pääset kouluun ja saat ammatin, jos satut syntymään varakkaaseen perheeseen. Jos käy huonompi tuuri perheen suhteen, tulee elämästä aika paljon haasteellisempaa ja monimutkaisempaa.

Tulee ihan oikeesti ikävä näitä ihmisiä. Näiden avoimuutta ja iloisuutta. Miten täällä huolehditaan toinen toisistaan. Sitä miten kadulla tavatessa hymyillään ja vaihdetaan kuulumiset vaikkei edes tunneta. Tulee ikävä tätä kiireettömyyttä. Asiat kyllä tapahtuu mut ajallaan. En ihmettele enää yhtään miks Suomessa jengi palaa työelämässä loppuun. On kellokortti systeemit, aikataulut, pitää tehdä vaan tulosta ja tehokkaasti. Kauheeta suorittamista päivästä toiseen. Kilpaillaan kenellä on eniten materiaa ja mikään ei riitä. Pitäs aina vaan olla enemmän sitä ja tätä. 

Ikävä tulee näitä lapsia. Sitä miten lapset on täällä vielä oikeesti lapsia. Ne leikkii. Vaikkei niillä oo siihen mitään erityisiä välineitä edes. Ei sellasia tarvita! Ei lapset tarvii kännyköitä ja pelikonsoleita. Pari kiveä ja marmorikuula niin avot, siitä syntyy mitä mainioin leikki pitkäks aikaa. Kynää ja paperia, niidenkin parissa vierähtää helposti tunti jos toinenkin. Hyppynarusta puhumattakaan. Näillä ei oo tylsää hetkee koskaan, tai sellasta ettei olis muka tekemistä. Enkä tiedä miten pitäs suhtautua Suomessa näihin kullannuppuihin kellä mikään ei oo koskaan hyvin, niiltä puuttuu taito olla lapsi. 

Oikeestaan kellään ei oo koskaan mikään hyvin elämässään. Vaikka on asunto, sähköt, lämmintä vettä, uuni, hella, lämmitykset asunnossa, terveys, työpaikka, koulupaikka, ammatti, kesämökki, saa palkkaa tai tukia elämiseen. En tiedä onko se toi Suomen sää mikä ihmisiä masentaa, on pimeetä ja vettä sataa. Kaikkia vituttaa. Sekin vituttaa kun pitää pakata kaupassa omat ostokset ja huoltsikalla joutuu tankkaamaan itse oman autonsa.

Suosittelen kaikille vahvasti lähtemistä johonkin pois kotoa, saamaan vähän sitä perspektiiviä elämäänsä. Ehkä sen jälkeen osaa arvostaa erilailla sitä kaikkea mikä meillä Suomessa on hyvin. 

Haluaisin säilyttää tän asenteen mun elämässä aina, minkä oon täältä jo tässä ajassa saanut ja oppinut. Pelottaa vaan et kun palaa takasin, et sitä muuttuu takas samanlaiseks kun ympärillä olevat. Sortuu siihen samaan minkälainen itsekin oli ennen tätä reissua. Kun mikään ei tunnu miltään ja asiat on ihan itsestäänselvyyksiä. Mikään ei riitä ja aina pitäis olla jotain enemmän. Miten kauan jaksaa yksin olla se ystävällinen ja hymyillä vastaantulijoille jos takas tulee nyrpeitä naamoja. 

Mä luulen, et vaikka kuinka näistä tapahtuneista asioista täällä kertois ja jakais muille, voi muutoksen oivaltaa täysin vasta kun on itse kokenut jotain tällasta minkä mä oon saanut täällä kokea. 

Voi kuulostaa melkoselta Afrikka hypetykseltä, ja siellä ajatellaan heti et ollaanpa sitä nyt niin afrikkalaisina siellä Afrikassa. Täällä moni asia on oikeesti paljon huonommin kun meillä Suomessa, mut näiltä ihmisiltä meillä olis paljon oppimista. Näillä on jotain mikä meiltä puuttuu, vaikka lähtökohtasesti meillä on kaikkea. Suomessa ihmisiltä puuttuu se taito nauttia elämästä ja ihmisistä ympärillä. Se ettei onnellisuus oo riippuvainen mistään materiasta tai varallisuudesta. Taito rakastaa toisia ihmisiä ja nauttia kaikista hetkistä ja pienimmistäkin asioista mitkä elämässä on hyvin. Olla tyytyväinen. Olla onnellinen. 

Peace & love❤️✌🏻