Päivä 72

Herättiin aamulla kuuden jälkeen ja tuskailtiin kaatosadetta ulkona. Ei hirveesti meinaan houkutellut lähtee tarpoon combipysäkille siinä kelissä. Meidän lähtö kuitenkin viivästy lähemmäs seiskaa ja sadekin onneks vähän hellitti. Heitettiin silti sadetakit päälle ja herätettiin viittoinemme ehkä hivenen kummaksuntaa. Päästiin combiin vaikka se olikin jo täynnä. Mulle napsahti ekaa kertaa seisomapaikka. 

Pat jo meitä venaili PnP:llä. Hän olikin semmonen super herttanen mummeli ja oikeelta nimeltään Patricia. Hypättiin kyytiin ja lähdettiin ajelemaan kohti Manzinia ja Siphilileä. Pat kertoili koko matkan Siphililestä ja sen toiminnasta. Alkunsa toiminta on saanut Ruotsista ja toiminta Swazimaassa alkoi vuonna 2012. Asiakkaita on ainakin 300 ja työntekijöitä kaikkinensa 80. Ensin asiakkaina ovat äidit, mutta kun lapsi syntyy lapsesta tulee asiakas. Tarkoituksena on siis edistää äitien ja lasten hyvinvointia sekä lisätä tietoisuutta hiv:stä ja sen hoidosta. Stigma on edelleen niin suuri hiv:tä sairastavilla, siks ongelmaa on vaikea saada hallintaan. Kukaan ei halua saada hiviä sairastavan leimaa ja mahdollisesti huonompaa kohtelua. Siphililen asiakkaina olevien lapsilta kuitenkin testataan automaattisesti onko lapsi sairastunut vai ei. Asiakkaita etsitään lisää jatkuvasti siten, että työntekijät käyvät koputtelemassa asuntojen ovilla ja tiedustelemassa tilannetta. Puskaradio myös toimii asiakkaiden hankinnassa. Toiminnasta mulle tuli lähinnä mieleen neuvola, mut se tapahtuu vaan kotikäyntien muodossa. 

Perillä mentiin ensimmäiseks johkin isoon tilaan missä pidettiin aamuhartaus? (rukoilua ja laulua). Sitten jakauduttiin tiimeihin. Satu lähti toisen työntekijän/ supervisorin matkaan ja mä toisen. Me kurvailtiin eka combilla Manzinin keskustaan ja siitä toisella combilla taas johonkin. Hivenen kyllä jännitti. Olin ekaa kertaa matkalla jossain ilman Satua, ihan tuntemattoman naisen kanssa. Muutenkin kun koko Manzini on oman olomukavuusalueen ulkopuolella. Treffattiin siellä jossain missä ikinä combista pois jäätiinkin, tämmösen mentoriäidin kanssa ja lähdettiin kotikäynneille. 

Ensimmäinen asunto kyllä karisti heti turhat luulot pois. Asunto oli semmosen pienen työmaaparakin kokoinen rakennus. 

Riisuttiin kengät ulos ja käytiin peremmälle. Sisällä oli 2 sänkyä, missä toisessa makoili nainen 2 viikkoisen vauvansa kans ja toisessa tän naisen täti. Tää tuore äiti oli vasta 25-vuotias ja lapsi oli hänen neljäs. Asunto oli kammottava. Sisällä haisi ihan röökiltä ja jokapuolella oli niin likasta. Tää varmaan 10 neliöinen mörskä oli täynnä tavaraa lattiasta kattoon. Asunnossa ei ollut vessaa, suihkua, jääkaappia tai mitään. Pieni keittolevy tavaroiden seassa. Työntekijät mittas vauvan painon ja tsekkas miten lapsen napa on parantunut. 

Täältä suunnattiin toiseen asuntoon aika vieressä. Oven avas mies joka sanoi, ettei meidän asiakas oo nyt kotosalla. Jatkettiin siis matkaa. 

Päästiin kolmannelle asunnolle. Se oli samaa luokkaa ekan asunnon kanssa. Pieni huone missä yks sänky ja niin helvetisti tavaraa. Siellä oli kuitenkin jääkaappi, tv ja tietokone kaiken romun seassa. Tän naisen lapsi oli 20 kuukautinen pieni poika. Poika kävi vaa'alla ja otettiin pituus. 

Vähän hirvitti se kaaos ja siellä asuva pieni lapsi. Tavaroiden keskellä törrötti vaan isoja leipäveitsiä pystyssä yms. 

Täältä suunnattiin asuntoon, mikä oli jo vähän isompi. Nainen oli raskaana ja puklaili koko käynnin ajan johkin kippoon. Nainen oli 27-vuotias ja odotti nyt ensimmäistä lastaan. Takana oli kaikkiaan 8 keskenmenoa. Täällä päästiin jopa sohvalle istumaan. Muissa asunnoissa tuolin virkaa oli toimittaneet isot ämpärit. Asunnossa oli silti 3 muuta lasta, ilmeisesti miehen lapsia. Miehen eli perheen tulot on kuukaudessa +/- 1000 randia, eli noin 60€.

Poikettiin myös naapuriasunnossa missä toimi samassa (tässä pienessä huoneessa) ompelimo. Mä vaan ihastelin naisen ompelutaitoja, kun työntekijät keskusteli siellä olevasta lapsesta. Tää oli joku ylimääräinen käynti, eikä virallisesti ollut meidän asiakas. 

Seuraava paikka oli taas pieni tilaihme. Siellä asui 20-vuotiaat vanhemmat ja heidän 2 lastaan. Nuorempi lapsista oli nyt 6 viikkoinen. Tässäkään asunnossa ei ollut muutakuin yksi pieni sänky ja patja lattialla. Ei vessaa, suihkua tai jääkaappia. Pieni keittolevy ja hitokseen tavaraa. Naiselle annettiin vinkkejä imettämiseen ja sen sellasta. 

Tän jälkeen käytiin vielä naisen luona kenellä oli kotona kaks pientä lasta ja ihan vastasyntynyt käärö. Lapsi oli kauheen röhänen ja sille oltiin määrätty jotain lääkettä. Nainen ei tosin osannut annostella lääkettä oikein ja olikin antanut 1,5ml sijasta 5ml. Määrä vaikutti aika hurjalta. Tältäkin vauvalta tsekattiin napa, mikä puhdistettiin. Oli ilmeisesti tulehtunut. 

Viimeisessä paikassa oli 28-vuotias nainen 3 lapsensa kanssa. Nainen odotti nyt neljättä lastaan. Naisen vanhin lapsi sairasti downin syndroomaa. Asunnossa oli myöskin vain pelkkä sänky ja patja lattialla. Tää erityislapsi ei pääse kouluun eikä sellasille oo oikeen muutakaan paikkaa (päivätoimintaa, erityisopetusta tms.). Ja jos oliskin, se olis niin kallista, et harva pystyis semmosta maksamaan. 

Kukaan näistä asiakkaista ei puhunut englantia missä käytiin. Keskustelut tapahtui siswatiks, joten ihan kaikki ei mulle auennut mistä käynneillä keskusteltiin. Vikan paikan jälkeen suunnattiin combipysäkille ja takas officelle. Juotiin kahvit ja lähdettiin Patrician kyydillä takas kohti Mbabanea. 

Käytiin syömässä kahvilassa mansikkasalaatit minkä jälkeen mentiin osteleen tyttökodin tytöille läjä alushousuja ja hammasharjat. Satu on saanut sukulaisiltaan lahjotusrahoja erilaisiin hankintoihin. Mahtavaa et tämmösiä ihmisiä on, ketkä haluaa osallistua auttaan vähävaraisia❤️ Oltiin tosiaan jossain tokmanni tyyppisessä halpakaupassa penkomassa niitä alushousu-laareja kun kaiuttimista alko tuleen niin sekavaa settiä ja mainoksia black fridaystä. En yksinkertasesti siinä väsymyksessä kyenny kun nauraan vedet silmissä. Satukin alko nauraa ja kaikki työntekijät. Jotenkin se tilanne oli vaan niin eeppinen. Ihan kun olis  yhtäkkiä ollu jossain hulluilla päivillä. Kaiuttimista soi ihan täysillä ehkä maailman sekavin musiikki ja siihen päälle joku työntekijä huutaa mikkiin tyylin tsöh tsöh yks kaks yks kaks tsöh ja sit niitä black fridayn mainoksia. Okei sitä tilannetta ei voi pukee sanoiks mitenkään... 

Ja sit takas Siphilileen...

Mä vein loput lahjotuksena saadut sukat tonne Siphilileen jaettavaks. Tiedän ainakin, et ne meni niin oikeeseen paikkaan. Patrician tarinat joistain äideistä ketkä ei oo syöny viikkoon minkä takia lapsen imetyskään ei onnistu, oli niin sydäntä riipivää kuunneltavaa.. tarve kaikelle avulle olis vaan niin suuri... Tää päivä oli ihan todella mielenkiintoinen kokemus. Oli hieno päästä afrikkalaisiin koteihin ja nähdä miten niissä eletään ja miten pienellä sitä ihminen oikeesti tulee toimeen. 

Niin kiitollinen oon tästäkin kokemuksesta, et pääsin päiväks seuraamaan Siphililen toimintaa. 

Vaikka Swazimaa on opettanut mua jo paljon, kyllä tällä yhdellä päivällä oli silti erittäin suuri merkitys aivan kaikkeen. Jos joskus vaikka ajatteli, et meidän asumus on jotenkin alkeellinen voin sanoa, et kyl tää on ihan luxus. Vaikkei meillä aina olekaan sähköjä tai vesi on joskus loppu, eikä kämpässä oo lämmityksiä... On ne oikeesti aika pieniä murheita.