Päivä 30

Ehkä se kesä alkaa täällä sittenkin! Heräsin kauheeseen kuumuuteen, ei olis tehnyt mieli vielä nousta mut aattelin et voin jatkaa makoilua tossa terdellä auringossa. Riisuin villapaidan ja villasukat, keitin puurot ja kahvit ja menin nauttiin niistä ulos ☀️. Parhaita on kyllä aamut kun ei oo kiire mihinkään! 

Pestiin taas pyykkejämme ja vietiin ne ulos kuivumaan. Vieläkin ihmetyttää toi miten nopeesti aurinko pyykit kuivattaa😀☀️

Saatiin sateisesta Suomesta Jeminalta ihana videotervehdys ja ei ois päivä paljoa paremmin voinut alkaa! Kiitos Jemina❤️ hyvä ettei itekä vollotettu molemmat, kun katottiin se. Pian nähdään❤️

Syötiin ja käytiin suihkussa ja lähdettiin tyttökodille. Kello oli varmaan jotain kaks. Siellä likat jo venas meitä ja ai että mikä riemu repes, kun ne näki kameran! Pyydettiin tyttöjä vaihtamaan vaatteita ja ei kauaakaan kun kaikilla oli nätit mekot yllään❤️

Kuvattiin jokainen tyttö yksitellen ja sit lopuks vielä yhdessä. Se meni paremmin kun oltiin ajateltu. Tytöt malttoi oottaa vuoroaan ja saatiin pidettyä tilanne hallinnassa 😌 (ettei kaikki ryntäilly jokaseen kuvaan poseeraamaan). Välillä joutu vähän ojentaan likkoja siinä et ne olis mahdollisimman luonnollisia. Ilman duckfacea tai mitään käsimerkkejä. Täytyy sanoo, et nää tytöt on kyllä kauniita❤️ sileät tasaiset ihot ja niin suorat ja valkoset hampaat ihan jokaisella. Tietääköhän ne itse, miten upeita ne onkaan! Toivon vaan koko sydämestäni, että nää tytöt sais viettää hyvän elämän, heidän kamalista menneisyyksistä huolimatta. 

Kuvattiin myös tää tyttökodin työntekijä. Käydään joku päivä keskustassa teettämässä näistä valokuvat, ja tehdään tyttökodin seinään kuvista semmonen linnunrata. 

Kuvausten jälkeen jatku semmonen vapaamuotoinen haahuilu ja sit kuvattiin vielä vähän lisää, ja lisää ja lisäää ja lisäää.. tytöt haluaa poseerata, laulaa ja tanssia kameralle ja sit heti katsoa kuvat ja videot läpi. Ne ei kyllästy siihen varmaan koskaan. Siispä otettiin vielä vähän lisää ryhmäkuvia, selfieitä, kuvia kun tytöillä on meidän aurinkolasit kuvia ihan kaikesta. 

Osa tytöistä leikki roskapaikalla, ne leikki kokkeja ja sekotteli siellä erilaisiin purkkeihin ruokia. Välillä täyty käydä pyytämässä niitä pois sieltä, ettei ne söis mitään tai loukkais paljaita jalkojaan lasinsiruihin.

Satu soitteli videopuheluita Suomeen tyttöjen kans. Mä keskustelin tyttöjen kans, ketkä on yleensä vähemmän äänessä. Me puhuttiin joulusta, jouluruuista, koulunkäynnistä ja kaikesta mahdollisesta. Yks tyttö kertoi, ettei haluais käydä koulua sillä opettajat lyövät. Ne lyö lapsia kepillä. Niiin väärin, aivan väärin.. 😢 Eikö riitä, että tyttöjä on kohdeltu väärin kodeissaan, vaan sen pitää jatkua vielä koulussakin. Voisinko mä vaan tuoda kaikki nää tytöt mukanani Suomeen turvaan❤️ Ei kenenkään pitäis joutua kokemaan mitään tällasta... 

Me seurattiin eskarin pihassa olevaa maalaria ja sen taideteoksia miten ne valmistui pikkuhiljaa. Kaikki oli jotenkin yllättyneitä, että se maalarimies oli maalannut eskarin seinään norsun ja kukkia. Jotkut luuli, että mä tai Satu oltais maalattu kuvat. 

Välillä lapset leikki autonrenkaalla tai jäi piirtelemään maahan. Mielikuvitusta näillä lapsilla ainakin riittää.

Oltiin tekemässä lähtöä kuuden aikoihin kun huomattiin et Lindiwe ja Moses kurvaili eskarin pihaan. Lindiwe oli päivällä soittanut Satulle ja sanoi, et oltiin annettu hälle 1000R liian vähän rahaa. Nyt se pahoitteli kovasti tilannetta. Me kyllä ollaan aika varmoja, et se oli keino saada meiltä lisää rahaa. Sanottiin Lindiwelle, että me kyllä laskettiin rahat moneen kertaan, eikä oo mahdollista että siittä puuttuis penniäkään. Otettiin vielä valokuvat rahoista ja pyydettiin Lindiwen allekirjoitus, kun annettiin rahat hälle. Lisäks Lindiwe ilmoitti et huomenna kaks lasta pääsee sinne psykologin käynnille, mut me ei valitettavasti mahduta mukaan, sillä autossa on 2 lastensuojeluntyöntekijää, Lindiwe ja nää lapset. Harmittaa kyllä vähän, olis ollut hienoa päästä mukaan.  

Juteltiin lisäks Moseksen kanssa mm. säästä, Suomesta, maataloudesta ja meidän olosta täällä. Moseksen sanat siitä miten meidän täytyy nauttia näistä ihmisistä täällä ja heidän ystävällisyydestä joka hetki, painui vahvasti mieleen. Ja siitä tuleekin pitää kiinni tästä lähtien ihan joka päivä. Tää on niin ainutlaatuinen ja toisaalta vaan niin hetkellinen kokemus, ettei sitä kannata tuhlata mitenkään muuten. 

Vähän ennen lähtöä tää epilepsiaa sairastava tyttö tuli ulos Moseksen syliin. Tyttö pyysi päästä Lindiwen autoon. Vietiin tyttö autoon istumaan, avattiin ikkuna ja suljettiin ovi. Lapsi oli pakahtua onnellisuudesta kun se sai vaan istui takapenkillä! Ja kun Moses teki suullansa auton ääniä tytöllä oli suunpielet korvissa. Niin pieni asia, mut miten tärkee se oli sille lapselle❤️ Sen hetken onnellisuuden ja riemun tulee muistamaan itsekin vielä pitkään! 

Pimeys tuli tänään vasta 18:30 ja oli niin erikoista kun vielä kuudelta pihalla näki jotain.

Syötiin ruokaa ja paineltiin sänkyihin kirjottelemaan blogejamme. Olo on väsynyt mutta onnellinen. Hymyilyttää. 

Tää päivä oli jälleen kerran kaikinpuolin onnistunut. Tän takia mä tänne Afrikkaan lähdin. Kuinka pienellä sitä loppupeleissä ihminen selviää. Ei onnellisuuteen vaadita mitään ihmeitä. Ne kenellä on ehkä kaikkein vähiten, on kyllä totisesti rikkaimpia heidän sydämistään.

And now these three remain: faith, hope and love. But the greatest of these is love.

Tästä opimme taas paljon.❤️