Päivä 8

Tänään harjoiteltiin tyttöjen kans lukemista ja enkkua. Tää yks tyttö joka eilen tahkos Satun kans numero kolmosta, esitteli heti ensimmäiseks miten se nyt osaa sen ilman apua! Ei meinattu uskoa! Eilen siitä ei vielä meinannut oikeesti tulla mitään. Oltiin tästä aika iloisia kaikki, ylävitosia vaan lenteli. Tässä tytössä on potentiaalia. Vaikka tyttö on 11- vuotias sen kehitys vastaa n. 4-5- vuotiaan tasoa. Muut saattaa olla ajoittain vähän pilkallisia sille ja joku sanoikin, että se on kipeä sen päästään. Tyttö jaksaa silti yrittää, yrittää ja yrittää. Lindiwe kertoi joskus harjoitelleensa sen kanssa, mut silloin tää tyttö vaan nauraa ja juoksee karkuun. Lindiwe oli tosi tyytyväinen miten se meidän kanssa jaksaa istua urhoollisesti pylly penkissä yrittämässä. Sit pelattiin erä Unoa! Se oli hauskaa. 

Kun oltiin ahkeroitu 1,5h mentiin pihalle pitään pieni tauko, hypittiin narua, suurta hilpeyttä aiheutti kun mä menin hyppimään. Se oli niistä jotenkin super huvittavaa? En ymmärrä. 

Puhuttiin lisäks tyttöjen tulevaisuuden unelmista. Yks unelmoi oman koulun perustamisesta ja haluaisi myös olla isona lääkäri, näin tapahtuu jos jumala on niin tarkoittanut tapahtuvan. Toinen kertoi haluavansa sotilaaksi ja vetikin kättä lippaan tomerasti! Asento! 

Odoteltiin  milloin kello lyö lounasaikaa ja päästään syömään. Eskarilla oli tarjolla riisiä ja soijapapukastiketta. Ulkona oli pienessä katoksessa avotuli, minkä päällä oli isot kattilat. Kun kaikki oli pesseet kädet, ruokarukous lausuttu ja lapsille oltiin saatu ruoka nenän eteen oli meidän vuoro. Tänään saatiin vaikuttaa meidän annoskokoihin ja ruokaa tuli lautaselle just sopiva määrä. Vähän hirvitti kun keittäjä kävi huljuttelemassa meidän ruokailuvälineet hanan alla ja pyyhki ne kuivaksi johonkin riepuun. Ei muuta kuin ruokaa ääntä kohti, siinä toivossa että säästytään vatsataudilta. 

Tultiin pitään kämpille pieni kahvitauko lounaan jälkeen. Satu avas netin ja ksädääm meidän maakoordinaattorilta oli tullut viesti missä se kertoi, et meidän pitäs nähdä tänään illalla klo 18:00 se ja maanantaina tänne saapuneet 2 sairaanhoitajaopiskelijaa. Constance ilmoitti viestissään, että ottakaa päivälliselle tarvittavia asioita mukaan ja yöpyminen maksaa 100R. Siis hetkonen, pitäskö meidän jäädä sinne yöks? Mihin? Miks? Tänään meillä piti olla treeni ja juhlapäivä! Hiustenpesupäivä mitä ollaan odotettu nyt viikko, ja nyt meille ilmoitetaan ettei voidakaan yöpyä meiän kotona. Taas meidän autistisia mieliä järkytettiin todenteolla ja rutiineja rikottiin. Ei täällä oo näköjään yhtään päivää mikä menis ilman suurempia ylläreitä. 

Otettiin puhelu Constancelle ja vähän selvitettiin mistä mahtaa olla kysymys. Ihan oikein me ymmärrettiin. Meidän pitäis jäädä niiden toisten opiskelijoiden kämpille yöksi. En oo koskaan edes nähnyt niitä enkä tiedä ketä ne on. Tarkoitus on pistää vireille meidän viisumeita ja keskustella muista käytännön asioista. Constance sanoi, että tytöt laittavat ruokaa itsellensä, siks me tarvittaisiin omat ruuat messiin. Todellisuudessa nää toiset opiskelijatkaan ei edes tienneet, että oltais tänään tulossa niiden luokse. Jännittävää. Taas vaihteeks. 

Ei muuta kun tarvittavat tavarat reppuun ja avoimin mielin liikenteeseen. Constance sanoi, että olis Lindiwen kans sopinut meidän kyydityksestä sinne. Lindiwe tuli sit käymään kun oltiin ulkona ottamassa arskaa. Kyyditys ei sopinutkaan hänelle. Sanoi olevansa kiireinen. Lindiwe kysyi oisko meidän mahdollista mennä sinne combilla, "jäätte vaan siinä kohtaa pois, missä myydään maisseja". Asia vilpitön! Kohti ääretöntä ja sen yli. 

Kämpillä ennen lähtöä hajautettiin meidän rahat eri piilopaikkoihin. Sielä me niitä rahatuppoja sullottiin sukanvarsiin, bikineiden sisään ja tyynyn alle. Vielä kun muistais sit mihin kaikkialle niitä tuli piiloteltua.

Lopulta meidän combi matka taittui ihan hyvin. Lindiwe piirsi meille kartan minkä avulla suunnistettiin tänne tyttöjen majoitukseen. Lindiwe lupas meille tikkarit kun oltiin löydetty perille. Hyvä me! Hyvä meidän joukkue! Löydettiin hyvin pian Anni ja Marianne. Ihmeteltiin vähän tätä hommaa. Tytöt oli odottaneet meitä jo eilen tänne, me ei tiedetty semmosesta. Ne taas ei tiennyt koska ne olis lähdössä täältä Manziniin, mut me taas tiedettiin se? Niinkun mikä tätä tiedotusta vaivaa. Kerrottiin tytöille, et Constance tulee hakemaan ne aamulla seiskan aikaan. 

Tytöt näytti meille meidän huoneen. Tai ne vaan oletti, et se on meidän kun huoneen oveen oli ilmestynyt avain. Ketään työntekijöitä ei näkynyt paikalla. Pääsin kerrossänkyyn. Mietittiin lisää, että mitä nyt mahtaa tapahtua. Constancea ei näkynyt missään. Mikä tän tapaamisen tarkoitus olisi? Viettää kiva ilta toisten suomalaisten kanssa? 

Lopulta Constance saapui n. 30 min myöhässä. Täytettiin yhdessä meidän viisumihakemukset ja saatiin jotain papereita taas lisää esim. lappu minkä kanssa meidän pitää mennä täällä lääkäriin ja lääkäri (toivottavasti) toteaa siihen, etten ole idiootti tai sokea enkä sairasta tuberkuloosia tai lepraa. Se lappu toimitetaan maahanmuuttovirastoon. Tää mesta on kyllä vielä alkeellisempi kun meidän oma majoitus. Tuli vähän ikävä omaa kämppää. On siitä viikossa jo muodostunut itselle sellanen tuttu ja turvallinen paikka missä olla. 

Toivotaan, että aamulla suihku tarjoilis meille edes sitä lämmintä vettä! Sitä täällä kuulemma tulee aamuisin. Tosin suihkuunmenoaika on kuulemma pitänyt ilmoittaa etukäteen. Kai ne sen perusteella sitä vettä sit lämmittää. Jää nähtäväksi miten käy. Nyt me sit ollaan täällä, pienessä keltaisessa psykoosihuoneessa, kerrossängyssä, 100R köyhempinä, ilman prinsessaverhoa ja omaa tyynyä.